Sain Villikatajalta Tunti luonnossa -haasteen, joka on itse asiassa Retkipaikan toukokuinen kuvakilpailu. Sen idea on viettää tunti luonnossa ja napsia kuvia näkemästään.
Koska luonnossa liikkuminen tutkitusti rentouttaa ja laskee verenpainetta, mikä sen parempi ajankohta kuin keskellä työpäivää? Tänään kirjoittaminen takkuili, selkää särki ja huomasin tuijottelevani haikeasti ulos auringonpaisteeseen. Niinpä pakkasin kameran reppuun, nappasin lähimarketista eväät ja lähdin katsomaan, minne jalat minua vievät. Tapasin muun muassa tämän ilmeisen äreällä tuulella olleen naarastelkän ja totesin, ettei minusta ole vieläkään salaperäisesti muotoutunut erähenkistä reippailijaa.
Lähdin matkaan Tikkurilasta, ja pienen harkinnan jälkeen päätin seurailla Keravanjokea ylävirtaan. En ollut koskaan ennen käynyt sillä suunnalla, ja syystä tai toisesta joet kiehtovat minua. Kenties maastotöissä joenvarsilla rämmitty kuukausi kesällä 2009 jätti jälkensä, vaikka heti urakan jälkeen tuntuikin siltä, etten enää koskaan halua nähdä ainuttakaan jokea.
Pian kävi ilmi, että saisinkin tehdä kaupunkiluontoretkeni luonnonkauniissa maalaismaisemissa. Tiuhaan rakennettu kaupunkialue loppui vaivihkaa, ja pian rantapuiden mustarastaiden laulu peitti alleen liikenteen hälyn. Ruskea joki kiemurteli rauhallisesti kaislikon ja suurten puiden reunustamassa uomassaan. Rauhan rikkoivat vain räkättirastaat, jotka tuon tuostakin nostivat äläkän liian lähelle niiden pesiä harhautuneelle varikselle, lokille tai käpytikalle.
Toukokuisesta ajankohdasta huolimatta sää oli helteinen ja maiseman vehreyskin toi mieleen pikemminkin juhannuksen. Osa tuomista on jo ehtinyt kukkia loppuun, mutta muutama levitti vielä huumaavaa tuoksuaan. Kesän kukista metsäkurjenpolvi ja nurmitädyke (kuvassa) olivat yllättäen jo kukassa. Keski-Suomen luontoon tottunelle yllättävä tuttavuus oli valkopeippi (Lamium album), kovasti nokkosta muistuttava kasvi, joka kuitenkin kukkii runsaasti valkoisin kukkasin. Se on alun perin kotoisin kaukaa Länsi-Aasian vuoristoista, mutta viihtyy karkulaisena mainiosti taajamissa.
Valkopeippi leviää luonnossa hitaasti muurahaisten avulla, mutta ihminen on osoittautunut sen näkökulmasta suorastaan supermuurahaiseksi. Kasvi leviää näppärästi vahingossa multa-, lanta- tai heinäkuormien seassa, eikä yhtään haittaa, vaikka sopivalle kasvupaikalle pääsemisessä kestäisi pidempäänkin: valkopeipin siemenet säilyttävät itämiskykynsä tuhatkin vuotta.
Lintujakin näin yhden jos toisenkin, ja kuulin vielä useampia. Lajeja onnistuin tällä lyhyellä kävelyllä laskemaan 29. Olen ollut suurimman osan elämääni täysin toivoton linnunlaulujen tunnistaja. Parin viime vuoden aikana liverrykset ovat vähitellen alkaneet painua mieleen, vaikka melkoista tervassa kahlaamista niiden oppiminen on yhä. Joudun opettelemaan samat linnut uudelleen kymmeniä kertoja, ennen kuin ne vihdoin uppoavat paksuun päähäni.
Joka tapauksessa olen päässyt opinnoissani siihen pisteeseen, jossa alan tajuta, kuinka vähän osaankaan. Kun aivan yleisimmät mustarastaat ja pajulinnut alkavat olla hallinnassa, sitä äkkiä oivaltaa, kuinka paljon muita linnunääniä onkaan.
Tällä retkellä tapasin neljä mitäänsanomattoman ruskeaa lintupalleroa, joiden kaikkien laulun pääsin kuulemaan, mutta tunnistin niistä ainoastaan kuvassa komeilevan satakielen. Satakieli (Luscinia luscinia) ei ole ehkä aivan nimensä veroinen laulutaituri, mutta intoa ja äänenvoimakkuutta siltä ei puutu: se mesoaa lähes sadan desibelin voimakkuudella, mikä lasketaan EU-lainsäädännössä melusaasteeksi ja on kutakuinkin samaa luokkaa kuin moottorisaha.
Kun satakielen laulun kerran oppii, näitä lintuja tuntuu äkkiä olevan kaikkialla. Kovin runsaslukuinen satakieli ei kuitenkaan ole, se vain sattuu viihtymään asutuksen tuntumassa. Sen tapaa laulamassa yleensä pajukossa tai vastaavassa lehtipuupusikossa, ja pesänsä se tekee mielellään (ymmärrettävistä syistä) nokkospusikkoon.
Paluumatkalla päätin tutkia Keravanjoen vastarantaa, joten ylitin joen löytämääni pikkuista kivisiltaa pitkin ja aloin tutkia vähemmän tallattuja polkuja. Löysinkin kaikenlaista hienoa, kuten rikkaruohon valtaaman hylätyn rautatien, jonka yli vilahti yllättävä väriläiskä: korea fasaanikukko (Phasianus colchicus), joka valkopeipin tapaan on vieras Aasiasta. Se on tosin meille tarkoituksella istutettu, eikä pärjäilekään omillaan yhtä hyvin, vaan on ainakin suurimmassa osassa maata riippuvainen talviruokinnasta ja jatkuvista tarhattujen poikasten istutuksista. Fasaania voisikin ajatella eräänlaisena vapaana kulkevana kotieläimenä varsinaisen luonnonlinnun sijaan.
Yhden sijaan tunteja vierähtikin äkkiä kolme. Retken loppusuoralla Suomen luonto päätti vielä muistuttaa, miksi minusta ei tullutkaan maastobiologia. Polku katosi heinikkoon ja eksyin rämpimään pusikkoista joenrantaa, jossa terävä risukko ja tiuhat nokkoset ulottuivat juuri sopivasti paljaisiin sääriin. Tunsin itseni melkein Robinson Crusoeksi, kun raapiutuneet, turvonneet ja kirvelevät jalkani vihdoin veivät päällystetylle tielle ja tallustelin katua pitkin loppumatkan viileästä jalkakylvystä ja jääkaappikylmästä mehusta haaveillen. Eiköhän tässä ollut villiä luontoa yhden päivän tarpeiksi.
planeetanihmeet.wordpress.com 
”Tapasin muun muassa tämän ilmeisen äreällä tuulella olleen naarastelkän”
Olen itse tullut siihen tulokseen, että telkillä on jonkinasteinen yleinen asenneongelma. Useimmat muut sorsat ovat sosiaalisia ja hakeutuvat toistenkin sorsalajien seuraan, mutta telkät jöröttävät mieluummin omissa oloissaan ja välttelevät muita lajeja. (No, tekeväthän ne joskus ruokottomia tekoja uiveloiden kanssa, mutta siinä taitaa olla suunnilleen kaikki se yli lajirajojen käyvä seurustelu joka telkkiä kiinnostaa.)
Yleinen asenneongelma selittäisikin kyllä paljon telkkien käyttäytymisestä. Tuossa kuvan lammessakin oli telkän lisäksi muutama sinisorsa, jotka touhusivat rannassa porukalla. Tämä kyyhötti tasan keskellä lampea niin kaukana sorsista ja ihmisistä kuin mahdollista ja mulkoili kaikkia myrkyllisesti.